Loppu hyvin, kaikki hyvin. Tein suursiivouksen ja sitä ennen löysin sen passinkin.. Olihan sen pitäny tippua auton penkkien väliin niin, että sainkin hetken kaivaa sitä ylös sieltä. Miolla on edelleen passi ja matkustelut voi jatkua entiseen malliin. Ja se suursiivous, huhhuh, kyllä kannatti tehdä. Tein taas (jälleen kerran) lupauksen, etten jätä siivoomisväliä näin pitkäks.. Kuinka helppoa oliskaan siivota kerran viikossa, ettei tarvis kerralla huhkia niin paljon. Tiiän, ettei tää tuu muuttumaan tälläkään kertaa.. Ja tiiän, mä oon MAAILMANKAIKKEUDEN laiskin siivooja.
Ollaan käyty nyt pari kertaa tokossa treenaamassa kontaktia ja seuraamista. Toisella kerralla Mio oli jo vähän enemmän mukana, mutta kyllä saa oikein kunnolla houkutella, että Mio jaksaa keskittyä. Ei tää mun mielestä näin hankalaa puol vuotta sitten ollut. Ohjaajakin käski ottaa vain 'kaksi askelta - herkku, yksi askel - herkku, kaksi askelta - herkku, kolme askelta - herkku' eli korkeintaan kolmella askeleella, että Mion mielenkiinto hommaan säilyy. Tää alkokin tuottaa tulosta ja nyt pitäis vaan treenata tosi ahkeraan kotona. Heti kun vaihdetaan tavallisesta seuraamisesta käännöksiin, Mio piristyy ja on paljon kiinnostuneempi koko hommasta. Mutta kuka nyt jaksaiskaan kävellä vaan suoraan ja tuijottaa samaa naamaa, jota saa katella muutenkin joka päivä ja ihan liikaa.. :D
Välillä treenatessa toivois, että koiran selkä olis edes vähän korkeammalla, jotta
a) palkan antaminen olisi _huomattavasti_ nopeampaa
b) palkkaa antaessa oma selkä ei vääntyis mutkalle
c) veri ei pakkautuisi päähän opeteltaessa jotain uutta, kun namia pidetään koko ajan koiran kuonon edessä
d) askelissa (etenkin sivuaskelissa) ei tarttis koko ajan katsoa koska ne pikkutassut on kengän alla
and the list goes on and on...
MUTTA SILTI, mä oon onnellinen mun omasta karvakerästä, vaikka se onkin vähän pieni <3 Mio oppii koko ajan uutta ja onhan se hauskan näköinen pikku tokoilija kun vertaa isompiin kanssaharjoittelijoihin..
Ollaan käyty nyt pari kertaa tokossa treenaamassa kontaktia ja seuraamista. Toisella kerralla Mio oli jo vähän enemmän mukana, mutta kyllä saa oikein kunnolla houkutella, että Mio jaksaa keskittyä. Ei tää mun mielestä näin hankalaa puol vuotta sitten ollut. Ohjaajakin käski ottaa vain 'kaksi askelta - herkku, yksi askel - herkku, kaksi askelta - herkku, kolme askelta - herkku' eli korkeintaan kolmella askeleella, että Mion mielenkiinto hommaan säilyy. Tää alkokin tuottaa tulosta ja nyt pitäis vaan treenata tosi ahkeraan kotona. Heti kun vaihdetaan tavallisesta seuraamisesta käännöksiin, Mio piristyy ja on paljon kiinnostuneempi koko hommasta. Mutta kuka nyt jaksaiskaan kävellä vaan suoraan ja tuijottaa samaa naamaa, jota saa katella muutenkin joka päivä ja ihan liikaa.. :D
Välillä treenatessa toivois, että koiran selkä olis edes vähän korkeammalla, jotta
a) palkan antaminen olisi _huomattavasti_ nopeampaa
b) palkkaa antaessa oma selkä ei vääntyis mutkalle
c) veri ei pakkautuisi päähän opeteltaessa jotain uutta, kun namia pidetään koko ajan koiran kuonon edessä
d) askelissa (etenkin sivuaskelissa) ei tarttis koko ajan katsoa koska ne pikkutassut on kengän alla
and the list goes on and on...
MUTTA SILTI, mä oon onnellinen mun omasta karvakerästä, vaikka se onkin vähän pieni <3 Mio oppii koko ajan uutta ja onhan se hauskan näköinen pikku tokoilija kun vertaa isompiin kanssaharjoittelijoihin..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti