Vuosi 2011

Nyt kun vuosi alkaa lähentyä loppuaan, on kai aika miettiä mitä jäi käteen vuodesta 2011 ja millaiselta tuleva vuosi näyttää. En ole itse oikein koskaan harrastanut uuden vuoden lupauksia tai asettanut tavotteita tulevalle vuodelle - koen ne jotenkin painostaviksi, vaikka se niiden idea taitaa juuri ollakin. Itse miettii aina parempaa elämää ruokavalion ja liikkumisen suhteen, mutta koirien puolesta en ole tavotteita laatinut.. Ne omatkin lupaukset paremmasta elämästä kaatuvat viimeistään kesällä ;)

Miettiessäni vuotta 2011, tulee väkisinkin päällimmäisenä mieleen sairastelut ja eläinlääkärikäynnit. Alkuvuosi oli rankkaa aikaa Mion sairastelun kanssa, mutta "onneksi" syy oireiluun selvisi pian ja kastraation jälkeen Mion elämä on alkanut näyttää aina vain paremmalta ja paremmalta. Pahinta oli varmaankin sairauden myöntäminen, mutta nyt monien itkujen ja eteenpäin elettyjen kuukausien jälkeen asia ei tunnu ollenkaan pahalta ja olen ylpeä mun pienestä karvaisesta pompulasta, jolla on niin paljon uskoa ja luottamusta omaan itseensä, että kunpa siitä saisi palasen itselleenkin. Mio elää täydellistä kotikoiran elämää rakastaen jokaikistä tyyppiä sen elämässä (erityisesti mun äitiä) ja sylissä nukkumista yli kaiken! Muille koirille pitää aina vähän egoilla, tietenkin..

Kun Mion ongelmat loppuivat, tai kaikki mahdollinen niiden suhteen oli tehty, en osannut kuvitellakaan, että Hali sairastuisi. Hali on aina vaikuttanut jotenkin niin terveeltä tapaukselta. Mutta toisin kävi ja Halin lääkärikäynnit alkoivat syksyllä. Diabetes, siitä parantuminen, jatkuvat virtsatulehdukset, suurentunut eturauhanen, hormonipistokset, kummalliset oireet juomisen ja nuolemisen merkeissä, yletön väsymys.. Niistä on meidän loppuvuosi tehty. Edelleen elän epätietoisuudessa Halin kanssa, vaivaako koiraa jokin vai ei.. Toivon, että asia selviää pian. Itkut ja huolet ovat vaihtuneet todelliseksi haluksi tietää mikä on vialla ja mitä pikkuisen eteen pitäisi tehdä. Lähes joka päivä asia on jollain tasolla mielessä ja samalla peukut ovat pystyssä, kunpa kyse olisi vain jostain ohimenevästä.

Vaikka vuosi oli täynnä tylsiä juttuja, on se ollut täynnä myös ihania ja mahtavia hetkiä kahden taapertajan kanssa. Halin kanssa menestyttiin loistavasta rallytokossa ja jatketaan sitä uraa heti kun terveys sen sallii. Olen nauttinut pienistä ystävistäni päivittäin ja saanut monet iloiset ja nauruntäyteiset hetket pikkumiehiä seuratessani. Hali on tuonut aivan loistavalla luonteellaan vilskettä ja vipinää meidän perheeseen, toisaalta Mion omahyväisyys, itsetietoisuus ja kyljessä kyhnöttämisen jalo taito ovat niin loistavalla tasolla, ettei sitä voi katsella kuin naureskellen. Rakkaat tyypit, ei voi muuta sanoa.

Vuoden alussa aloitin pojilla uuden ruokavalion, barfin. Hali on sairastelujen vuoksi siirtynyt ainakin toistaiseksi takaisin nappularuokaan (koen sen tässä vaiheessa turvallisemmaksi), mutta Mio porskuttaa barf-ruokavaliolla edelleen. Näin vuoden jälkeen en voi sanoa muuta kuin, että olen ollut todella tyytyväinen! On ihanaa tietää tarkalleen mitä koiran kuppiin laittaa ja nähdä kuinka koira nauttii syömästään ruuasta paljon enemmän kuin kuivista nappuloista. Kiitos Vauhti-Raksun, Mion kupin antimet ovat loistavat! (Tein juuri uuden tilauksen ja löysin pakastevalikoimasta rottia, keskikokoisina tai suurina. Hui, ihan noin ekstremeen en vielä lähde.) Ei ole tullut lisäkilojakaan yhtään, vaikka koira leikattiin alkuvuodesta. Tosin, ei niitä nappularuuallakaan tule jos ruuan annostelija pitää siitä huolen ;)

Meidän kotiosoite vaihtui syksyllä aivan uusiin maisemiin. Luulen, että kaikki kolme totuttelee ajatukseen edelleen ja odotellaan salaa sitä hetkeä kun saadaan palata tuttuun ja turvalliseen Hämeenlinnaan. Ikinä ei tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan, mutta palo takaisin on kova (ja kyllä, kolme vuotta Lappeenrannassa on vielä pitkä aika). Uusien lukijoiden tiedoksi: jätin syksyllä työt, palasin takaisin koulun penkille ja muutto toiselle paikkakunnalle oli välttämätön. Onneksi koululaisella on pitkät lomat ja ne saadaan viettää vanhempieni luona Hyvinkäällä. Jos Mio ja Hali saisivat päättää, ne ei lomien jälkeen tulisi takaisin Lappeenrantaan enää ollenkaan.. Noei, ainakin Halilla tulisi mua ikävä. Ihan varmasti tulisi :D

Tästä vuodesta viisastuneena tiedän nyt, että koirat eivät ole mukana seuraavassa muutossani. Syksyn muutto oli niin stressaava etenkin Halille, että seuraavan kerran kuljen vaikka kuinka monta sataa kilometriä Mion ja Halin hoitopaikan takia. En aiheuta sitä ahdistavaa tunnetta enää toiste kummallekaan, pienet pääsevät sitten valmiiseen uuteen kotiin kun kaikki tavarat on paikoillaan.

Vaikka en aseta tavotteita vuodelle 2012, toiveille on kai aina tilaa :) Tänä vuonna en toivo mitään muuta niin paljon kuin, että meidän perheessä saataisiin elää terveitä koiranpäiviä. Ja ihmistenkin päiviä, tietenkin. Toivon, että eläinlääkäriaseman henkilökunta ei tulisi enää yhtään tutummaksi, vaikka ihania ja mukavia ihmisiä sieltä on löytynytkin. Tämä on niin suuri toive, että ehkä en senkään takia aseta mitään paineita meidän tulevalla vuodelle. Katsotaan mitä vuosi tuo tullessaan, toivottavasti paljon ilon ja onnen hetkiä! Ja paljon puruluita..

(Pahoittelen kuvien puuttumista, musta kuvat on juuri se mikä tekee blogin. Hienoa jos jaksoit lukea tekstin loppuun asti, tammikuussa palataan asiaan kera kuvien.)