Tarina, joka piti julkaista jo aikoja sitten..

Varoituksen sana: teksti on Pitkä. Koska en kertonut asiasta vähitellen ja vaiheita oli monia, siitä nyt vain tuli pitkä. Sori :D

Seuraava tarina sai siis alkunsa jo vuoden 2010 lokakuussa. Siihen miksi en ole asiasta aikaisemmin kirjoittanut, on yksinkertainen vastaus: en ole jaksanut. Koiran sairaus on henkisesti todella kuluttavaa ja kun asiaa ruotii päivittäin läheisten ihmisten kanssa, ei sitä jaksa tuoda esille enää julkisesti. Tai minä en tuolloin jaksanut. Ehkä olen halunnut pitää blogin myös iloisena juttuna, sillä jossain vaiheessa ilon löytäminen sairaasta koirasta oli suoraansanottuna erittäin hankalaa. Katsoessani tuolloin pientä pörröistä menijää, päässäni pyöri vain ajatus 'miten saan pikkuisen kuntoon?' enkä juurikaan osannut nauttia yhteisistä hetkistä.

Heti alkuun kuitenkin päätin, että kerron asiasta kun olen täysin sinut asian kanssa ja tarpeeksi vahva ottamaan kaikenlaiset kommentit vastaan. Nyt olen. Jos kertomastani on ikinä koskaan kenellekään hyötyä, autan enemmän kuin mielelläni. Ihmisten tulisi puhua asiasta enemmän, tällä hetkellä se vain on valitettavan vaiettu.

Kyseessä on siis Mio ja "sairaus" nimeltä Alopecia X. Itse tautia en ala sen tarkemmin selvittämään, kyseessä on kuitenkin hormonaalinen ihosairaus, joka vaivaa tiettyjä rotuja, erityisesti juuri pommeja ja esim. keeshondeja. 1-3 vuoden iässä koira alkaa menettää turkkiaan, alkuun kaljuuntuu rinta ja peppu, lopulta koko koira, lukuunottamatta pään ja tassujen karvoitusta. Sairaus, tauti, mikälie on ainoastaan kosmeettinen eikä siis hengenvaarallinen, luojan kiitos. Asiasta kiinnostuneet löytävät googlettamalla enemmän tietoa ja pommi-ihmiset varmasti tietävätkin sairaudesta jo jonkin verran. Tauti tunnetaan myös nimellä Black skin disease (BSD). (Kirjoita googlen kuvahakuun black skin disease ja ymmärrät karusta karvattomuudesta heti enemmän)

Vuoden 2010 lokakuussa rapsuttelin Mion vatsaa ja huomasin kauhukseni, että rinnassa on täysin kalju kohta. Kohta ei ollut iso, mutta ajattelin heti, ettei se voi olla normaalia. BSD:stä olin lukenut ennen pommin hankkimista sekä Mion pentuaikana. Lähes välittömästi näin mielessäni kauhukuvat kaljusta koirasta. Koitin kuitenkin rauhoitella itseäni ja seurailin tilanteen etenemistä. Tuohon aikaan Miolla oli muutamia kertoja kivestulehduksia ja ajattelin, että niiden jatkuva kutina voi stressata koiraa ja aiheuttaa kaljuuntumista. Aloin epäillä myös allergiaa, sillä Mion turkki kutisi hurjana ja Alopecia X:n oireisiin kutina ei kuulu. Mio on ollut aina rapsuttelija ja esimerkiksi ruokamerkkejä on tullut tämän vuoksi vaihdettua monen monta kertaa.

Marraskuussa Mio täytti kaksi vuotta. Kalju kohta ei ollut muuttunut suuntaan eikä toiseen ja jäin vain odottelemaan miten käy. Lueskelin jenkkien sivuja ja löysin tuotteen, jota on käytetty Alopecia X:n hoidossa onnistuneesti. Kyseessä on rasva, jonka kerrotaan tuhoavan bakteereja iholta ja lopulta aiheuttavan karvojen takaisinkasvun. Koska halusin tehdä kaiken koirani hyväksi, otin yhteyttä rasvojen kehittelijään ja lukuisten sähköpostikeskustelujen jälkeen päätin lopulta tilata tuotteita Miolle. Epäilin, että ne oikeasti toimisivat, mutta silloin tuntui, että KAIKKI oli kokeiltava. Loppuvuotta kohti Mion turkki alkoi heikkenemään pepun alueelta ja sinnekin alkoi muodostumaan lähes kaljuja alueita. Aloitin ihon rasvaamisen ja jäin jälleen odottamaan mitä tapahtuu.. En vieläkään suostunut täysin myöntämään mitä on tapahtumassa, vaikka oireet olivat aivan selvät ja sopivat juuri Alopeciaan.

Seuraavat kuvat on otettu noin kolme kuukautta ensimmäisen kaljun kohdan löytymisen jälkeen.

Kuvassa selvä kalju alue rinnassa, joka lähti vähitellen laajenemaan:

Rinnan jälkeen alkoi kaljuuntumaan hännän tyven alue:

 Seuraavana karvat lähtivät molemmista kyljistä:

Tällä välin aloitin myös jatkuvat eläinlääkärikäynnit ihosairauksiin erikoistuneella lääkärillä ja kerroin heti, että epäilen kyseessä olevan Alopecia X:n. Lääkäri tiesi mistä puhun ja ehdotti, että otamme Miosta verikokeet ja koepalat asian varmistamiseksi jos antibiootti ja Malaseb-shampoo eivät auta. Antibiootit eivät tietenkään auttaneet mitään, lopetin ne aika nopeasti ilman lääkärin neuvoa ja otin muutaman viikon jälkeen jälleen yhteyttä lääkäriin. Sovittiin koepalojen ottamisesta.

Alkuvuodesta aloitin myös barf-ruokinnan mahdollisten allergioiden selvittämiseksi/poissulkemiseksi.

Verikokeista selvisi samantien, että Mion T4-arvo (toinen kilpirauhasarvoista) on aivan liian matala, joka viittasi kilpirauhasen vajaatoimintaan. Hetken ehdin jo riemuita, että kyse on vain kilpparin vajaatoiminnasta ja oikealla lääkityksellä turkki saataisiin kuntoon. Koepaloja ei välttämättä lähetetä eteenpäin jos saadaan selville kilpirauhasen vajaatoiminta, mutta Mion kohtalaisen oudossa tapauksessa lääkäri halusi lähettää koepalat eteenpäin. Testikerralla Miosta ei saatu tarpeeksi verta TSH-arvon (toinen kilpirauhasarvo) selvittämiseksi ja tämänkin vuoksi koepalat lähetettiin eteenpäin. Pelkän T4-arvon perusteella ei voida diagnosoida kilpirauhasen vajaatoimintaa, mutta Miolla aloitettiin silti tyroksiini (kilpirauhaslääke) annostuksella 1/4 tablettia joka ilta.

Jatkuvasti käytin jenkeistä tilaamiani tuotteita, rasvaa ja shampoota. Alkuun rasvasin kaljut alueet kaksi kertaa päivässä, viikon jälkeen kerran päivässä. Voin kertoa, että olihan homma! Mio onneksi vain nautti käsittelystä ja minä tein kaikkeni koiran hyvinvoinnin eteen, vaikka olin väsynyt koko hommaan ja aiheeseen. Itkin asian takia monet illat, mutta samalla ajattelin, että me NIIN selvitään tästä voittajina Mion kanssa. Koirista riemuitseminen oli hyvinhyvin vähäistä tuohon aikaan. Pahinta oli epätietoisuus lopputuloksesta ja siitä teinkö kaiken aivan turhaan.

Koepalojen vastaukset tulivat. Vastauslappu kertoi, että karvatupet ovat ns. lepotilassa, joka viittaa Alopecia X:ään. Mistä tämä johtuu, ei tiedetä. Alopecia X on siitä viheliäinen tauti, ettei siitä tiedetä juuri mitään. Tautia tutkitaan jatkuvasti, mutta mitään ei tunnuta saavan selville. Tiedetään, että tauti periytyy, mutta ei tiedetä miten. Tauti voi hypätä joidenkin koirien yli, mutta ilmetä taas jonkin ajan kuluttua samassa suvussa. Miolla karvattomuuden lisäksi ilmenevä kutina ei siis ole Alopecian oire ja koepalavastaukset kertoivat, että Malasebin pitäisi auttaa tähän.

Syötettyäni kilpirauhaslääkettä muutaman viikon, Mion turkki alkoi haista aivan järkyttävälle. En osaa kuvailla hajua, muistutti hieman mustaksi palanutta popcornia. Lemu oli kammottava ja tarttui ihan joka paikkaan. Mun vaatteet haisivat, maton jouduin viemään pesulaan ja Halin turkki alkoi haista myös aika pian pelkästä Mion lähellä olemisesta. En tajunnut, että haju tulee lääkkeestä vaan epäilin rasvojen aiheuttavan oudon reaktion Miossa. Otinkin pian yhteyttä jenkkeihin rasvojen kehittelijään, joka vastasi, ettei ole kuullut vastaavasta ikinä. Kuukauden päästä Miolta otettiin uudelleen kilpirauhaskontrollit ja lääkäri vähensi lääkettä annostukseen 1/4 tablettia joka toinen ilta. Pikkuhiljaa lääkkeen vähentäminen auttoi ja paha haju poistui Miosta. Samaan aikaa lopetin varmuuden vuoksi rasvan käytön enkä aloittanut sitä enää koskaan uudelleen. Löysin vähän aika sitten pyyhkeen, jota käytin Miolla tuohon aikaan ja haju oli pyyhkeessä edelleen. Se ei lähtenyt tavallisessa konepesussa pois, niin voimakas ja pistävä haju oli kyseessä.

Koepalavastausten tultua tein lopullisen päätöksen kastraatiosta. Alopeciaan ei ole lääkettä (ainakaan sellaista, jota suostuisin Miolle syöttämään), pentuja ei Miolla missään nimessä tehtäisi ja ainut keino karvojen takaisin saamiseksi olisi koiran leikkauttaminen. Oli selvää, että Mion karvat eivät tulisi kasvamaan takaisin itsekseen, Miukkista ei tultaisi käyttämään jalostukseen ja näin ollen päätös kastroinnista oli helppo tehdä. Kastrointi ei myöskään ollut minulle mikään suuri juttu enkä koe, että koirat kärsisivät siitä millään tavalla. Monet kysyivät heti ensimmäisten oireiden ilmestyttyä, että kannattaisiko heti leikkauttaa koira, mutta jostain syystä halusin odottaa ja katsoa mitä tapahtuu. Jollain tasolla koko ajan tiesin, että kastrointiin me Mion kohdalla päädytään, mutta silti yritin kaikkeni, ettei olisi tarvinnut.
 
Eniten pelkäsin, että Mion luonne ja olemus muuttuisivat totaalisesti leikkauksen myötä. Koepalavastausten tultua varasin kastraatioajan muutamien viikkojen päähän, jotta minulla olisi vielä hieman pelivaraa. Sovittiin lääkärin kanssa, että soitan heti jos päätänkin olla leikkauttamatta Miukkista. Tilanne ei parantunut, en soittanut ja Mio kastroitiin helmikuun lopulla.

Leikkauksen jälkeen sain lopulta huokaista: nyt on kaikki mahdollinen tehty. Jos tilanne ei turkin osalta parane, opettelen elämään kaljun koiran kanssa. Tämän huokaisun jälkeen aloin saamaan takaisin riemua koirien kanssa olemiseen, sitä olinkin kaivannut. Muutaman viikon päästä huomasin, etten miettinyt joka kerta Mioa katsoessani, että koira näyttää kamalalta. Olin lopultakin täysin ymmärtänyt, että ulkonäkö ei muuta koiran luonnetta mitenkään ja Mio oli edelleen oma ihana itsensä ja mun paras ystävä. Karvattomuuteen alkoi myös tottua aina vain enemmän. Pikkusiskoni sanoi jossain sairauden vaiheessa ihanasti: "En edes pidä Miukkista oudon näköisenä, sama vanha höhlä se on, minkä näköisenä tahansa." Ja niinhän se oli, kesti vain aikansa tajuta ja sisäistää asia.

Kuvat otettu kastraatiota edeltävänä päivänä. Kuvista huomaa kuinka kauluri on kutistunut olemattomiin ja takaosan karvoitus on hyvinhyvin vähäistä. Ensimmäisessä kuvassa epäsiisti, toisessa harjattu Mio:

  

Kastraation jälkeen puin Mion vauvojen potkupukuun, joka suojasi haavaa ja esti Mioa nuolemasta sitä eikä inhottavaa kauluria tarvinnut pitää koko ajan:

Kun potkupuku oli liian kuuma ja kun Mio nuoli siitä huolimatta haavaa, jouduttiin turvautumaan kauluriin. Onneksi Mio ei ollut siitä moksiskaan, unet ja elämä sujuivat mainosti kaulurinkin kanssa:

Kuva kolme kuukautta kastraation jälkeen. Keskelle rintaa tullut ihan vähän uutta, pehmeää karvaa. Eläinlääkärissä ajellut kohdat vielä täysin karvattomia:

Nyt kun ensimmäisistä oireista on kulunut 14 kuukautta ja kastraatiosta 11 kuukautta, Mion turkki on hiljalleen palannut entiselleen. Edelleenkään minulla ei ole kotona sitä entistä pörröistä ja tiheäturkkista kaveria, mutta mustat ja kaljut ihoalueet ovat saaneet täyden karvapeitteen päällensä eivätkä vastaantulijat pidä Mioa hassun/oudon näköisenä. (Tosin, kun karvattomuus oli pahimmillaan, ihmiset vain luulivat Miukkista pennuksi, joka ei ole vielä kasvanut täyteen turkkiinsa. Enkä selittänyt asiaa tarkemmin kenellekään, he saivat jäädä siihen kuvitelmaan.) Mio näyttää nyt taas pommilta, mutta tiedän, että turkki voi lähteä joskus uudestaan ja sen jälkeen asialle ei ole mitään tehtävissä. Sitten kotonani vain on pommi, joka näyttää kiinanharjakoiralta ja jota pitää pukea kaikilla mahdollisilla säillä kesähelteitä lukuun ottamatta.

Olin kirjoittanut tämän tekstin jo viime vuoden huhtikuussa, mutta jostain syystä sen julkaiseminen silloin jäi. Kesä meni ja syksyllä Hali sai omat vaivansa. Tuolloin ei käynyt mielessäkään Mion sairaudet, niin paljon huolehtimista oli pienessä Halissa. Eräs asia sai minut jälleen viime viikolla miettimään Mion karvattomuutta ja sitä avutonta oloa kun kävin asiaa läpi. En toivoisi samaa kenellekään, vaikka sairaus ei todellakaan ole vakavimmasta päästä. Omasta puolestani voin vain todeta seuraavan: en missään nimessä kadu Halin ottamista, mutta en olisi ottanut toista pommia jos olisin jo tuolloin tiennyt Mion sairaudesta. Minun perheeseeni tulee vielä joskus koira/koiria, mutta se/ne eivät ole rotua pomeranian. Karua, mutta erittäin totta.

Tietenkään en toivonut sairasta koiraa/koiria itselleni, eihän kukaan sellaista toivo. Ikinä en kuitenkaan vaihtaisi Miukkista, Halia tai yhtäkään meidän yhteisistä päivistä pois! Mio ja Hali on mun rakkaimpia, karvoilla tai ilman <3